Pitkä rupeama erikokoisten yritysten kanssa on osoittanut, että turvallisuus jos mikä on mantra, jota mielellään toistellaan. Samalla kuitenkin toivoen, kaksi sormea selän takana ristissä, että joku muu hoitaisi koko jutun. Tavallaan ymmärrettävää, erityisesti työpaikoilla, joissa paperin viilto sormeen tai sukkahousujen repeäminen näyttäisivät pahimmilta kauhuskenaarioilta. Ilman riittävää ja jatkuvaa selvitystä vaaralliset tilanteet saattavat turvallisentuntuisessakin työpaikassa jäädä ikävästi kulman taa, josta ne sitten varoittamatta hyökkäävät luottavaisen uhrin kimppuun yllättävin seurauksin. No, jälleen syyttömiä tuomitaan ja syyllisiä palkitaan. Uhrin onneton esimies raahataan raudoissa vastaamaan tiukkaan kysymykseen: ”miksi hän ei ole selvittänyt niitä vaaroja, joita tähän uneliaan touhukkaaseen työpaikkaan liittyy?” Ylin johto ennen poistumistaan antaa vielä lausunnon, että: ”Olemme aina edellyttäneet, ja myös luottaneet, että tämä näköjään vain päällisin puolin tunnollinen esimies on huolehtinut kaikista turvallisuusasioista lain, moraalin, kodin, uskonnon ja, pannaan vielä kaupan päälle, isänmaan kautta.” Koneen ovi kiinni ja Bahamalle, toivottavasti ei nyt aivan näin. Kun puhutaan turvallisuudesta, niin vastuu on jakamaton ja se kulkee linjassa suoraan ylöspäin kurottaen lopulta tahmean lonkeronsa toimitusjohtajan nilkkaan kiinni. Johto vastaa turvallisuudesta, niin kuin kaikesta muustakin. Johdon tehtävänä on mahdollistaa, siis luoda ne olosuhteet, joilla turvallisuudenkin toteutuminen onnistuu.

Kokemus on osoittanut sen, että ne turvallisuusjohtamisen järjestelmähankkeet, joissa sitoutuminen on yrityksen huipulla, onnistuvat aina. Vastaavasti alhaaltapäin työnnetyt eivät meinaa edetä sitten millään. Lisäksi niissä syntyy moninkertainen vahinko, kun tehdyt investoinnit valuvat hukkaan ja turvallisuudessa ei tapahdu mitään paranemista. Rusinat pullasta -tyyppinen toimintamalli ei myöskään näytä kantavan hedelmää. Yksittäisten ja yksinäisten raportointivälineiden käyttöönotto on toki parempi kuin ei mitään, mutta oikeasti ja kokemusperäisesti ainoa tapa hoitaa homma, on käyttää useita yhteen toimivia välineitä, joissa painopiste on ennaltaehkäisevässä turvallisuustyössä. Tämä sitouttaa koko organisaation hajauttaen samalla vastuuta sopivasti niin, että asioiden hoito ei jää liian harvoille hartioille.

Työelämälle ja yritystoiminnalle on nykyään tyypillistä jatkuva verkostoituminen. Kaikki mikä ei ole ydintä teetetään toisilla ja tämähän on ihan ok. Turvallisuus kuitenkin eroaa tästä mallista vahvasti, lisäksi se itse asiassa toimii aivan toiseen suuntaan. Vastuuta turvallisuudesta ei voida ujuttaa verkkoa pitkin mihinkään. Päinvastoin se joka hommaa johtaa, myös vastaa siitä, että turvallisuus toteutuu, oli kyse sitten omista tai alihankkijoiden tekemisistä. Tietoa on kerättävä, jotta voi ymmärtää kaiken mitä vastuullaan olevalla yhteisellä työmaalla tapahtuu. Tämän tiedon perusteella on myös voitava ohjata kaikkia työpaikalla toimijoita. Näin sanoo laki. Lakiakin voimakkaammin näyttäisi kuitenkin puhuvan tuo kuuluisa markkinavoima eli loppuasiakas, joka yhä kiihtyvällä tavalla on alkanut edellyttää vastuuyrityksen kertovan viivyttelemättä, miten siellä meidän työmaalla tai tuotantoketjussa hommia oikein hoidetaan. Tässä eivät enää tuohenpala tai savumerkit ole toimivia teknologioita. Yhteiskuntavastuu tälläkin työelämän saralla edellyttää, että kaikki ne toimet, jotka lisäävät turvallisuutta myös tehdään. Oletko valmis?